Vinyylin kuuntelemisen tunnelmaan johdatteli tanakasti levyjensä takana seisova levykauppias Marko Tuominen. Hän pitää pop up -levykauppoja siellä täällä. Tällä kertaa keikka on Mikkelissä, levymessuilla, vanhan puutalon tiloissa.
Tuomisen valikoimasta löytyy sitä sun tätä, vitosen alelaatikon humppalevyistä useiden satasien harvinaisuuksiin. Kun kysyn, mitä itse kuuntelet, mies puuskahtaa:
– Sitten kun ehdin, teen kahta asiaa: luen musiikkiin liittyviä kirjoja ja kuuntelen vinyylejä. Vinyylien kuuntelu vaatii aikaa. Niitä istutaan ihan varta vasten kuuntelemaan. Albumin hitti on yleensä viimeisenä. Kun aloittaa alusta ja kuuntelee loppuun, pääsee siihen juttuun sisään. Se on terapeutti.
Muunlainen versio musiikista ei kelpaa.
– Vinyyli on aikanaan äänitetty niin kuin tekijä on halunnut sen kuuluvaksi. Digitalisoitu versio analogisesta musiikista menee lähes aina pieleen. Se ei enää kuulosta siltä, mitä alun perin on haluttu.
Musiikki on kaikkialla
Puumalan mökiltä Mikkelin levymessuille varta vasten saapunut Nina Lappalainen hymyilee, sillä hän on tehnyt löydön. Oma levy on tärkeä, vaikka musiikkia voi kuunnella muualta.
– Vinyyliharrastus on kokonaisvaltaista. Kuunnellaan paljon levyjä, yhdessä miehen kanssa ja erikseen. Käydään yhdessä keikoilla. Ja etsitään levyjä – tämä on myös keräilyharrastus. Minä kuuntelen rokkia, rockabillya, Elvistä. Olen ollut lapsesta saakka Elvis-fani. Meillä on vähän eri musiikkigenret, mistä tykätään, mutta kumpikaan ei tule koskaan sanomaan, että laitatko vähän hiljemmalle.
Lappalaisen levykokoelmassa on tällä hetkellä satakunta albumia eli pitkäsoittolevyä, johon mahtuu 40–60 minuuttia musiikkia, ja sinkkua, joka on pitkäsoittolevyä pienempi levy. Plus kasetit. Ja kaksi soitinta.
– Meillä soi musiikki aina ja kaikkialla, mutta vinyylejä kuunnellaan toisella tavalla. Silloin halutaan istua alas, nauttia ja keskittyä. Paras viikonloppu alkaa niin, että ensimmäisenä aamulla laitetaan vinyyli soimaan.
Kansitaidetta ja löytämisen riemua
Nuorten Jesse Korhosen ja Eemil Väänäsen silmät loistavat, kun Väänäsen käteen sattuu saksalaisen progebändin toinen levy, Frumpy 2, vuodelta 1971. Hintalapuksi on paiskattu 350 euroa.
– Semmoista se on! Taidetaan olla rahamiesten hyllyllä, Väänänen tokaisee.
– Minulle 50 euroa on paljon.
Väänäsen kokoelmassa on noin 300 levyä. Samoihin lukuihin pääsee hänen ystävänsä Jesse Korhonen.
– Minulla on levyt hyllyssä aakkosjärjestyksessä. Kuuntelen niitä pari tuntia joka päivä.
Nuorten musiikkimaku on aika lailla sama.
– Tykätään 70-luvun progesta ja suomirokista, Korhonen sanoo.
Proge on 1960- ja 1970-luvun taitteessa syntynyt rockin suuntaus.
– Kansitaide on kiinnostavaa. Ja se, että voi pitää levyä kädessään. Ihailla sitä.
Korhonen nyökkää vakavana.
– Vinyyliharrastaja pääsee hifistelemään kunnolla.
– Etsiminen on mukavaa. Ja löytäminen. En tee ostoslistaa, mutta joskus on mielessä jotain, mitä erityisesti haluaisi löytää. Kerran on käynyt niin, että en odottanut löytäväni mitään mutta meninkin kotiin mukanani kaksikymmentä vinyyliä.
Hifistelyä hifistereoilla
Levysoitin on kokonaan mekaaninen laite. Laitteen kaikki osat ovat tärkeitä lopullisen äänen kannalta. Hyvälaatuinen uusi soitin maksaa useita satoja euroja, ja käytetyillä laitteillakin on arvonsa.
Eemil Väänänen kuuntelee vinyylejään Salomonin hifistereoista.
– Se on yhdistelmälaite: radio, nauhuri ja levysoitin samassa. Ja on laadukas laite, Väänänen painottaa.
Jesse Korhosen levysoitin on 70-luvun alusta.
– Laitteella on väliä, koska äänenlaatu riippuu laitteesta ja toisaalta laadukas laite ei tärvele levyjä. Soittimen huoltoon kuuluu neulan vaihto tietyin ajoin. Se on aika helppo juttu, ja uuden neulan voi tilata helposti netistä.
Netistä voi tilata kaikkea muutakin, myös musiikkia.
– Mutta vain vinyyliltä musiikki kuulostaa aidolta, Väänänen päättää.
